the end

Pitkä tauko viime postauksesta. on tapahtunut paljon. Mikäli haluatte lukea uusista käänteistä elämässäni, uusi blogi on osoitteessa http://myimaginaryheaven.blogspot.com/
ajatukseni elämästä ja syömishäiriöstä ovat muuttuneet, joten perustin uuden blogin.
Kiitos Scream if you canin lukijoille <3
xoxo

because I (don't) wanna

Äiti soitti aamulla mun psykologille ja jollekin mun "hoitavalle lääkärille" tai jotain ja kertoi mun tilanteesta. Mä en tiedä mitä teen jos joudun johonkin kontrolliin, mä en kuitenkaan oo niin pahasti alipainoinen tai mitään, niin emmä tajua miks mun pitäis.
Tänään on sitten vuorossa psykologikäynti pitkästä aikaa, vaikka nyt ei just huvittais mennä kun siitä seuraa hirveä puinti, emmä tykkää yhtään selittää mistään mitään yhtään kenellekkään enkä varsinkaan luvata mitään syömisen suhteen. Mä vihaan muutenkin sitä että mä syön muiden mieliksi, ja sitten ahdistun ite. Mä haluan päättää että tää on asia jossa mä en hittovie miellytä muita. Ei mun aina tarvii. Ja sitäpaitsi olisiko ne kaikki ihmiset joiden silmien alla mä syön niiden mieliksi onnellisia, jos ne tietäis miten helvetillisen ja epätoivoisen olon se mulle sen jälkeen tuottaa?

Odottelen tässä serkun soittoa. Se lupas soittaa ku se on kotona, et nähtäis, mut ei se oo soittanu. Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa. Mät tahdon lenkille, mutta pitää oottaa että ilma ulkona viilenee iltaa kohden.

Invisible things

Tahtoisin olla kaunis. Kaunis niinkuin noiden kuvien naiset. Haluaisin paeta realistista maailmaa johonkin kauniinpaan. Elokuviin musiikkiin. Mihin vaan. On niin tyhjä olo ja silti kaikki ihanat ihmiset ympärillä. En haluaisi hukata sekuntiakaan sitä aikaa jonka voin olla ihanien ihmisten kanssa, koska aika menee nopeasti. Tuntuu kuin 11-vuotis-syntymäpäiväni olisi ollut eilen. Siitä on yli viisi vuotta. Aika kuluu ja kuolee ja mitä mä sitten teen. Ihan oikeasti yksin. Sitten olen. Ei ole enää valinnanvaraa. Pelkään että mut jätetään yksin. Että mä jään yksin. Pelkään yksinäisyyttä ja kaipaan yksinäisyyteen. Tahdon silti olla hauras ja saavuttamaton, silti onnellinen lähellä muita. En tiedä miksi asioiden täytyy olla sekavia. Ristiriitaisia asioita, joita ei voi tajuta.

Tajuan, etten ole itkenyt pitkään aikaan. Mulla ei ole aikaa eikä tilaa itkeä, en tiedä miksi itkisin. Tiedän että edessä on parempia päiviä ja unohdan kaiken ja voin elää hetkessä. Ja joskus taas palaan tähän samaan tilanteeseen. Toivon että olen joskus vahvempi, nyt en ole, en lähelläkään sitä.

Onneksi huomenna näen yhden tyypin, hyvän kaverin ja me mennään kahville. Ja mä tiedän että se saa mut nauramaan. Se aina saa. Siksi se on niin ihana. Se sanoo jotain älytöntä tilanteessa, jossa luulee ettei koskaan voisi nauraa. Ja sitten nauraa.

Tämä teksti on omituinen, enkä yhtään tiedä miksi alunperin edes aloitin kirjoittamaan. Ajatukset ovat hiukan selkeämmät ja ahdistus on lievempi.
Sitäpaitsi, paino on mennyt alle välitavoitteen. Äiti uhkasi viedä mut lääkäriin jos laihdun kilonkin, mutta mä tiedän ettei se huomaa. Vajaa 3 kiloa tavoitteeseen, tosin mä aijon jatkaa vielä sen saavutettuani.

En muuten pääse kirjottamaan tänne seuraavan kerran ku vasta viikon päästä, koska lähden Iskälle, ja siellä ei ole konetta.
please, guys, let the sunshine in!

not there

                     "In love with all of this vampires, so you can  leave like the sane abandoned me."



Väsyttää. viime yönä nukuin vaan jotain 7 tuntia ja kyseinen määrä on mulle ihan liian vähän. Mua ahdistaa. Tuntuu yksinäiseltä. Haluaisin elää omassa kauniissa maailmassa mutta juuri nyt en pääse sinne. Tai sitten oon jo siellä eikä kukaan muu löydä sinne.
Juuri nyt tuntuu ettei kukaan  tajua mua ja ettei mitään ole olemassa. Että puuttuu jotain ja kaikki vaikkei mitään puutu.
Linnut laulaa ulkona. Haluaisin nukkua ja nähdä unia. Unia joissa kaikki on ehkä mahdollista. Ja täydellistä.

When the world (or nothing) is not enough.

Enää 300g päässä välitavoitteesta. hiphei!.
Tahdon vielä 3 tai 5 kiloa.
Makaan kotona sekaisessa huoneessa. Ja vähintään yhtä sekava olo.
Kofeiini ei ole mulle hyväksi.