Invisible things

Tahtoisin olla kaunis. Kaunis niinkuin noiden kuvien naiset. Haluaisin paeta realistista maailmaa johonkin kauniinpaan. Elokuviin musiikkiin. Mihin vaan. On niin tyhjä olo ja silti kaikki ihanat ihmiset ympärillä. En haluaisi hukata sekuntiakaan sitä aikaa jonka voin olla ihanien ihmisten kanssa, koska aika menee nopeasti. Tuntuu kuin 11-vuotis-syntymäpäiväni olisi ollut eilen. Siitä on yli viisi vuotta. Aika kuluu ja kuolee ja mitä mä sitten teen. Ihan oikeasti yksin. Sitten olen. Ei ole enää valinnanvaraa. Pelkään että mut jätetään yksin. Että mä jään yksin. Pelkään yksinäisyyttä ja kaipaan yksinäisyyteen. Tahdon silti olla hauras ja saavuttamaton, silti onnellinen lähellä muita. En tiedä miksi asioiden täytyy olla sekavia. Ristiriitaisia asioita, joita ei voi tajuta.

Tajuan, etten ole itkenyt pitkään aikaan. Mulla ei ole aikaa eikä tilaa itkeä, en tiedä miksi itkisin. Tiedän että edessä on parempia päiviä ja unohdan kaiken ja voin elää hetkessä. Ja joskus taas palaan tähän samaan tilanteeseen. Toivon että olen joskus vahvempi, nyt en ole, en lähelläkään sitä.

Onneksi huomenna näen yhden tyypin, hyvän kaverin ja me mennään kahville. Ja mä tiedän että se saa mut nauramaan. Se aina saa. Siksi se on niin ihana. Se sanoo jotain älytöntä tilanteessa, jossa luulee ettei koskaan voisi nauraa. Ja sitten nauraa.

Tämä teksti on omituinen, enkä yhtään tiedä miksi alunperin edes aloitin kirjoittamaan. Ajatukset ovat hiukan selkeämmät ja ahdistus on lievempi.
Sitäpaitsi, paino on mennyt alle välitavoitteen. Äiti uhkasi viedä mut lääkäriin jos laihdun kilonkin, mutta mä tiedän ettei se huomaa. Vajaa 3 kiloa tavoitteeseen, tosin mä aijon jatkaa vielä sen saavutettuani.

En muuten pääse kirjottamaan tänne seuraavan kerran ku vasta viikon päästä, koska lähden Iskälle, ja siellä ei ole konetta.
please, guys, let the sunshine in!